Pitenevätkö työurat korkeakoulujen opiskelijavalintoja uudistamalla?

Opiskelijavalinnoilla voidaan vaikuttaa vain rajallisesti sijoittumisviiveisiin ja opintojen etenemiseen.

Korkeakoulujen opiskelijavalintojen uudistus etenee nyt ripeästi. Tavoitteena on saada ensimmäistä korkeakoulupaikkaansa hakevat nopeammin opintojen alkuun sekä lyhentää opiskeluaikoja, jotta työurat pitenisivät. Uudistuksessa otettiin käyttöön ensikertalaiskiintiöt ja siirtohaku. Lisäksi pääosa opiskelijoista on tarkoitus valita toisen asteen todistusten perusteella, ja pääsykokeiden – sikäli kun niitä järjestetään – pitää olla sellaisia, että ne eivät edellytä pitkää valmentautumista (OKM 2016).

Asiaa selvittäneen valtioneuvoston TEAS-hankkeen (http://tietokayttoon.fi/ajankohtaista/tiedotteet) mukaan korkeakoulutukseen sijoittuminen ei ole viime vuosien uudistuksista huolimatta nopeutunut. Opiskelutahti (mitattuna vähintään 55 opintopistettä lukuvuodessa suorittaneiden määrällä) on kuitenkin parantunut, mutta se ei vielä näy tutkintoajoissa (Ahola, Asplund & Vanhala 2018). Polut korkeakoulutuksen ja edelleen tutkintoon ovat pitkät, monipolviset ja kapeat!

Hitaan sijoittumisen taustalla on korkeakoulutuksen hakijasuma

Viime kevään yhteishaussa 1. syklin hakijoita oli lähes 140 000 ja heistä vain vajaa kolmannes sai koulutuspaikan. Tilastokeskuksen mukaan vuonna 2016 uusien ylioppilaiden koulutukseen pääsy vaikeutui entisestään. Vain neljännes jatkoi heti opiskelua korkeakouluissa. Ylioppilaista reilu viidennes jätti hakematta, mikä kertoo osaltaan siitä, miten kova urakka pääsykokeisiin valmistautuminen heti kirjoitusten jälkeen on (ks. Ahola 2010). Tässä katsannossa opiskelijavalintojen uudistamiselle on perusteita.

Sijoittumisen hidastuminen näkyy myös uusien opiskelijoiden ikää tarkasteltaessa. Alle 25 ja alle 20 vuotiaiden osuudet ovat laskeneet kummallakin korkeakoulusektorilla vuosina 2005-2016 (Vipunen). Varsin selvää laskua on tapahtunut erityisesti alle 20-vuotiaiden osuuksissa 2010-luvulla. Tämä kertoo siitä, että sijoittumisviiveet ovat kasvaneet ja että korkeakoulutukseen tullaan yhä useammin ”aikuisiällä” erilaisten ja monipolvisten koulutus- ja työelämäpolkujen kautta. Vaikka tämä on nopeuttamispolitiikan näkökulmasta huono asia, on se osaamisen kehittymisen ja kumuloitumisen näkökulmasta positiivinen asia, joka tulisi huomioida politiikkatoimien kokonaisarvioinnissa.

Koska suurin osa hakijoista jää ilman koulutuspaikkaa, ja seuraavana vuonna hakijoiksi tulevat uudet ensikertalaiset, säilyy heidän osuutensa hakijajoukossa vielä pitkään ennallaan. Viime kevään yhteishaussa yliopistohakijoista lähes 80 ja AMK-hakijoista lähes 90 prosenttia oli ensikertalaisia. Tällaisessa tapauksessa kiintiöillä ei ole juurikaan merkitystä joitain yksittäisiä hakukohteita lukuun ottamatta. Esimerkiksi yliopistosektorin 440 hakukohteesta vain reilu kymmenes oli sellaisia, joissa ensikertalaisten hakijoitten osuus oli alle 70 prosenttia. Alle 60 prosenttia ensikertalaisia hakijoita oli enää 26 hakukohteessa (6 %). OKM:n korkeakouluille esittämä toive vaikuttavampien kiintiöiden asettamisesta on siis lähinnä toiveajattelua. Pitää nimittäin muistaa, että nykyisen lainsäädännön mukaan muut kuin ensikertalaiset eivät saa jäädä valinnoissa kohtuuttoman huonoon asemaan.

Todistusvalinta ei ratkaise hitaan sijoittumisen ongelmaa

Ministeriön kaavailuissa ensikertalaiskiintiöt yhdistettynä todistusvalinnan merkittävään lisäämiseen nopeuttaisivat toiselta asteelta korkeakoulutukseen siirtymistä. Todistusvalinnan merkittävää lisäämistä perustellaan sillä, että se on kustannustehokasta, se on hakijan kannalta yksinkertaisempaa, se vähentää hakukisojen aiheuttamia paineita ja taktikointia sekä maksullisten valmennuskurssien tarvetta. Todistusvalinnan ajatellaan myös lisäävän tasa-arvoa sekä nopeuttavan koulutukseen sijoittumista. Kriitikoiden mukaan taas todistusvalinnan lisääminen nakertaa sukupuolten tasa-arvoa ja lisää todennäköisesti myös sosiaalista eriarvoisuutta, koska koulussa menestyminen on yhteydessä nuorten kotitaustaan (ks. esim. Korkeakoulututkimuksen seuran lausunto).

Uusituksella suomalaista opiskelijavalintajärjestelmää halutaan myös tuoda lähemmäs eurooppalaista mallia. Pääsykokeet ovat kummajainen, joita ”ulkomailla asti ihmetellään”. Tarkoitus on vähentää ”tuplatsekkausta” eli sitä, että nuoret joutuvat heti ylioppilastutkinnon jälkeen osoittamaan taitonsa uudestaan korkeakoulujen pääsykokeissa. Ministeriön työryhmän mukaan ”yhdellä osaamisen näytöllä tulisi voida hakeutua useampaan korkeakouluun ja koulutukseen” (OKM 2016, 9).

Erityisesti sellaisilla hakupainealoilla kuin lääketiede tai oikeustiede, pääsykokeisiin valmistautuminen on niin vaativa prosessi, että hakija voi käytännössä täysipainoisesti valmistautua vain yhteen hakuun. Jos hän ei onnistu, jää hän kokonaan ilman koulutuspaikkaa.  Ajatus, että todistusvalintaa lisäämällä entistä useampi hakija saisi edes jonkin koulutuspaikan, ei kuitenkaan toteudu, jos koulutuspaikkojen määrää ei samalla lisätä. Käytännössä vähät koulutuspaikat vain jaettaisiin hieman eri henkilöille. Valintatapojen uudistaminen ei siis ratkaise itse perusongelmaa, joka on hakijasuma.

Opiskelu näyttäisi vähitellen vauhdittuvan

Lukuvuodessa vähintään 55 opintopistettä suorittaneiden osuudet ovat viime vuosina kasvaneet sekä yliopistoissa että ammattikorkeakouluissa. Korkeakoulujen toimet opintojen nopeuttamiseksi näyttävät purreen erityisesti 1. ja 2. vuoden opiskelijoihin. Heistä vähintään 55 opintopistettä suorittaneiden osuus kasvoi yliopistoissa 43:sta 55 prosenttiin lukuvuosina 2010/11 – 2016/17. Ammattikorkeakouluissa osuudet ovat yliopistoja selvästi korkeampi ja myös kasvu on ollut kiivaampaa. Vähintään 55 opintopistettä lukuvuodessa suorittaneiden osuus nousi 53:sta 72 prosenttiin.

Tutkintojen suoritusajoissa opiskelun nopeutuminen ei kuitenkaan vielä näy. Ylemmän korkeakoulututkinnon suoritusajan mediaani on ollut 2010-luvulla noin 6 vuotta ja keskiarvo vajaan vuoden korkeampi. Ammattikorkeakoluissa mediaani on pysynyt 3,7 vuoden kieppeillä, ja keskiarvo on ollut vain himpun verran korkeampi (3,9 vuotta vuonna 2016).

Ammattikorkeakouluista valmistutaan siis keskimäärin ohjesuoritusaikojen puitteissa. Yliopistoissa ylemmän korkeakoulututkinnon suorittaminen sen sijaan kestää hieman kauemmin kuin viiden vuoden normisuoritusaika edellyttää. Keskimääräiset suoritusajat ovat kuitenkin selvästi alle lainsäädännön määrittelemän opiskeluoikeuden enimmäiskeston, joka on seitsemän vuotta. Ongelmana on se, että monilla opinnot venyvät eri syitä huomattavastikin keskimääräistä pidemmiksi. Taustalla on heikkoa opintoihin kiinnittymistä ja motivaation puutetta, opintojen ja opiskelun liiallista kuormittavuutta sekä monia opiskelijoiden henkilökohtaisiin elämäntilanteisiin liittyviä seikkoja, joihin opiskelijavalinnoilla on vaikea vaikuttaa (esim. Galli & Ahola 2011).

Opiskelijavalintauudistuksen tulisi osaltaan nopeuttaa myös valmistumista, kun nykyistä useampi opiskelija saisi mieluisensa koulutuspaikan ja olisi motivoitunut siitä valmistumaan. Ajatus liittyy ensikertalaiskiintiöiden vaikutukseen, ja se tuotiin esiin hallituksen perusteluissa, kun korkeakoululakeja muutettiin (Hallituksen esitys 244/2014). Esityksen mukaan hakijoiden käyttäytyminen muuttuu, kun paikan vastaanottaminen merkitsee ensikertalaisen statuksen menettämistä. Ainakaan toistaiseksi paikan vastaanottamatta jättäminen ei ole kuitenkaan lisääntynyt, eikä se muutenkaan ole joitain yksittäisiä, pieniä hakukohteita lukuun ottamatta suuri ongelma: kummallakin sektorilla noin 95 prosenttia ottaa saamansa koulutuspaikan vastaan. 

Summa summarum

Mahdollisuudet nopeuttaa korkeakoulutukseen sijoittumista riippuvat ennen kaikkea hakijasumasta ja sen purkautumisesta. Suman purkaminen tapahtuu parhaiten yhtäältä koulutuspaikkojen määrää lisäämällä ja toisaalta ohjaamalla koulutuksen kysyntää niin, että yhteishaun paikat kohdentuisivat nykyistä paremmin ensikertalaisille ja että muille, usein jo muita tutkintoja suorittaneille, räätälöitäisiin heidän tarpeisiinsa soveltuvia koulutuksia ja hakuväyliä. Opiskelijavalinnoilla sijoittumiseen voidaan vaikuttaa hyvin rajallisesti.

Opiskelijavalinnoilla voidaan vaikuttaa hyvin vähän myös opintojen etenemiseen. Mikäli suotuinen kehitys opintojen suorittamisessa jatkuu, alkaa se todennäköisesti muutaman vuoden sisällä näkyä tutkintojen suoritusajoissa. Koska ensikertalaiset ja erityisesti tuoreet ylioppilaat näyttäisivät kerryttävän opintopisteitä hieman muita nopeammin, tukevat koulutukseen sijoittumisen nopeuttamiseen liittyvät politiikkatoimet periaatteessa myös opintojen nopeuttamistavoitteita.

Kirjoittaja Sakari Ahola työskentelee erikoistutkijana Koulutussosiologian tutkimuskeskuksessa (RUSE) Turun yliopistossa.

Lähteet:

Ahola, S. 2010. Ylioppilassuman mysteeri. Tiedepolitiikka 35(2), 47-51.

http://elektra.helsinki.fi/se/t/0782-0674/35/2/ylioahol.pdf

Ahola, S., Asplund, R. & Vanhala, P. 2018. Opiskelijavalinnat ja korkeakouluopintojen nopeuttaminen. Valtioneuvoston selvitys- ja tutkimustoiminnan julkaisusarja 25/2018. http://tietokayttoon.fi/julkaisut/raportit

Galli, L. & Ahola S. 2011. Opiskelijanäkökulma tutkinnonuudistukseen. Turun yliopisto. Koulutussosiologian tutkimuskeskuksen raportti 77. Turku: Uniprint. http://ruse.utu.fi/publications/abstr/378

OKM 2016. Valmiina valintoihin. Ylioppilastutkinnon parempi hyödyntäminen korkeakoulujen opiskelijavalinnoissa. Opetus- ja kulttuuriministeriön julkaisuja 2016:37. Helsinki. http://minedu.fi/julkaisu?pubid=URN:ISBN:978-952-263-429-0

Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät on merkitty *